Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
262728293012
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31123456

RSS

 10.07.2016 18:17

TORSTAI 7.7.16

Hope – Surrey (Vancouver), Dogwood Campgrounds

Ajomatka 128 km, YHT. 11.040 km

Yö oli taas näin alhaalla lämmin ja pilvinen, mittarissa aamulla 17 astetta. Sadetta oli Vancouverin suuntaan luvattu lähipäiviksi, joten joutaahan täältä jo lähteäkin, viimeiseen leiriin on matkaa enää runsaat 100 km. Hopen jälkeen jouduttiin ajamaan taas neli-kuusikaistaiseksi kasvanutta Kanadan ykköstietä. Ajatus ajaa vanhaa tietä kaatui siihen, että se oli jäljellä enää pätkittäin. Vuorten ja Fraser-joen välissä ei ollut aina tilaa useammalle baanalle.

Vuoret olivat edelleen yllättävän korkeita, kunnes laakso vähitellen avartui Chilliwackin ja Abbotsfordin viljelys- ja teollisuusmaaksi ja asutus lisääntyi. Luvattu sade tuli välillä rankkanakin. Vilkas päätie suorastaan pöllysi rekkojen nostattamasta vesisumusta. Oli oikeastaan koko reissun synkin ja sateisin päivä. Vaan eipä se enää meitä juuri haitannut.

Ykköstie oli Vancouverin alueelle tulon kannalta mitä sopivin, koska Surreyn puolella sijaitseva leirimme, sama josta lähdettiin kohti Alaskaa melkein seitsemän viikkoa sitten, oli aivan ykkösen kupeessa. Osa matkalaisista tosin ajoi Abbotsfordiin saakka Fraser-joen pohjoisrantoja seuraavaa tietä 7 ja kävivät Harrison Hots Springsissä.

Sää oli aika alakuloisen harmaa ja sateinen, kun kaikki kaksitoista autoa vähitellen kokoontuivat viimeiseen leiriin. Onneksi oli niin tyyni, että pahinta sadetta saatiin torjuttua avaamalla autojen markiisit. Päivä sujui pakkaamisen ja siivouksen merkeissä, autothan luovutetaan pois heti aamulla.

Kuten aina, tällaisella retkellä kertyy autoihin kaikenlaista käyttökelpoista, mitä ei enää voida hyödyntää, mutta jota ei myöskään haluttu heittää roskiin. Onneksi tähän löytyi näppärä ratkaisu, kun USA:n puolella Bellinghamissa vain runsaat 100 km päässä asuvat Tapio Holma ja Asko Hämäläinen tulivat tervehtimään. Heidän mukanaan lähti aikamoinen kasa kaikkea hyödyllistä edelleen käyttöön. Oli taloustarvikkeita, vaate- ja keittiötavaraa, luettavaa ja ties mitä.

Illan suussa pidettiin viimeinen yhteistapaaminen, jossa tilitettiin sekalaisia asioita ja tarkistettiin huomisen autojen palautuksen kuviot. Päätimme että autot lähtevät neljän ryhmissä puolen tunnin välein, ettei palautukseen tule turhaa ruuhkaa.

Kuten ehkä muistatte, julistettiin matkan alkuvaiheessa kaikkia autokuntia koskevat ”karhukilpailu”. Niitä nimittäin oletettiin näkyvän teiden varsilla aika runsaasti. Säännöt olivat yksinkertaisuudessaan sellaiset, että kuvatusta karhusta sai yhden pisteen, nähdystä mutta kuvaamattomasta puoli pistettä.

Tulokset olivat vähintäänkin päätä huimaavia. Kaksitoista autokuntaa teki yhteensä 275 karhuhavaintoa! Tietenkin monet näkivät samoja karhuja eri aikoihin, mutta ajatellaan miten tahansa, määrä on komea. Tarvitsisivat tällä kulmakunnalla oman TV-kanavan karhuvaroituksille, jos siellä oltaisiin yhtä innokkaita kuin Suomessa varoittamaan valtakunnallisesti nähdyistä pedoista…

Kisan ylivoimaiseen voittoon selviytyivät Karesuvannon Pahajoet, joiden saldona oli 48 karhua, joista 44 ehdittiin kuvata. Toiseksi tulivat Vallit 29 karhulla, seuraavina Räisäset (26), Kiviset (25) ja Nummelinit  (27, mutta vähemmän kuvattuja). Mikään autokunta ei jäänyt ilman havaintoja.

Palaverin jälkeen pakkaamiset jatkuivat ja läheinen roskalaatikko alkoi täyttyä kaikesta hyötykäyttöön toimittamisesta huolimatta. Illan päätteeksi pidettiin leirin kerhotilassa rääppiäiset, että päästiin eroon vielä käyttökelpoisista avatusta ruokapakkauksista.

Sade jatkui ja pilvipeitteen alla oli valoisiin iltoihin tottuneilla pimeä olo. Enää ei tarvinnut autojen ikkunoihin ylimääräisiä pimennysverhoja vaaleiden kaihtimien avuksi. Autossa jos toisessakin paloivat valot tavallista myöhempää lähtöpuuhissa.

PERJANTAI 8.7.16

Surrey - Delta, Fraserway vuokraamo

Ajomatka 21 km, YHT. 11.061 km

Aamu oli pilvinen, mutta onneksi ei enää satanut, kun ensimmäinen osasto lähti kohti Fraserwayn toimipistettä parinkymmenen kilometrin päähän. Onneksi olimme suurkaupunkialueen laidoilla, joten emme joutuneet oikeastaan ollenkaan kärsimään Vancouverin surullisen kuuluisasta ruuhkaliikenteestä.

Vuokraamon toiminta oli taas omassa kastissaan tähän asti kokemistamme. Kun autoja tuli pihaan, henkilökunta oli odottamassa, ohjasi autot parkkiin ja lopputarkastus sujui sekä tehokkaasti, että iloisessa hengessä. Vikoja kalustossa esiintyi matkan aikana iloksemme ennätyksellisen vähän. Myös autojen sähkövarustus tuntui poikkeuksellisen hyvältä, sillä kenelläkään ei missään vaiheessa esiintynyt sähköpulaa, vaikka olimme ennätyksellisen paljon sähköttömissä yöpaikoissa. Lisäksi varsinkin alkumatkasta jouduttiin käyttämään lämmityslaitetta aika runsaasti.

Fraserwayn Bernie Lehmann on alkujaan sveitsiläinen ja Suomen ystävä. Vaikka hänen edellisestä Suomen käynnistään oli kulunut jo yli 20 vuotta, oli hallussa vieläkin muutama suomen kielen sana. Hän oli myös aikoinaan ollut kova Dingo-fani (Sinä ja minä… yms) ja Eeki ”Hullu Jussi” Mantereen tuttu. Niinpä veimmekin hänelle tuliaiseksi suomalaista lakritsia ja näkkileipää. Muutenkin tuntui, että Fraserwayn asiakaskunnasta huomattava osa oli saksankielisiä, sillä melkein jokainen henkilökunnasta puhui saksaa.

Pienenä huonona onnena ja takaiskuna oli kolme kiven iskusta vaurioitunutta tuulilasia, vaikka sorateiden osuus pohjoisessa on yhä vähempää. Kun huomioidaan, että jokaiseen autoon tuli yli 11.000 km, selvisimme varsin vähin vaurioin. Nämä olivat parhaat vuokra-autot millään matkoistamme ja tämä oli sentään jo numero 10.

HIEMAN TILASTOTIETOA: Amerikkalaisia autoja ei ole totuttu pitämään suoranaisesti bensapiheinä. Kätevien dieselmoottoreiden puutteessa luotetaan bensakoneisiin ja suureen tilavuuteen, että vääntöä olisi edes jonkin verran tarjolla.

Meidän 7,5-metrisissä runsaat 5 tonnia painavissa autoissa oli n.  310 hv 7-litran V-kympit. 11.000 km matkalla bensaa paloi mukavat 2.566 l, mikä tekee keskikulutukseksi 23,2 l/100 km. Mäkisessä maastossa meni helposti yli 25 litraa, tasamaalla noin 22.

Vielä otimme porukasta yhteiskuvat, ennen kuin nousimme bussiin pienelle kiertoajelulle ja lounaalle. Onneksi uhattu sade jäi tältä päivältä tulematta, sää oli suorastaan kesäinen viimeisenä retkipäivänämme.

Ensimmäiseksi ajoimme Fraser-joen rannalle 1880-luvulla syntyneeseen Finn Slough´iin. Ränsistynyt hökkelikylä melkein kuivuneen joen sivu-uoman reunalla veneet maissa ja katot sortumaisillaan. Silti tällä kalastajiksi tulleiden suomalaispioneerien rakentamalla alueella asuu edelleen parikymmentä henkeä. Yhä kolmen talon väellä on suomalaisjuuret.

Joskus tässä joessa oli vettä, nyt vain kuivunut joenuoma. Finn Slough

Vielä kävimme Richmondin (yksi noin 10:stä Vancouverin alueen kaupungista) vanhassa keskustassa ja kalasatamassa lounaalla aivan joen rannassa. Koska aikaa oli, iloinen bussikuskimme vielä kierrätti meitä tunnin verran lähialueilla, joten lentokentällä odottelu ei jäänyt turhan pitkäksi.

Vancouverin lentokenttä on onneksi aika pieni, joten emme joutuneet kärsimään ruuhkista. Lufthansa buukkasi 24-henkisen ryhmämme koneeseen alle vartissa. Käyttöön otettiin muutama ylimääräinen tiski, ja homma hoitui yhtä hyvin sekä business- että ensimmäisen luokan tiskillä. Tuntui hieman oudolta joustavuudelta erääseen suomalaiseen lentokenttään tottuneelta väeltä…

VANCOUVER – MÜNCHEN – HELSINKI

Perjantai 8.7. – lauantai 9.7.

Lufthansan Airbus 330-300 irtosi Vancouverin asvaltista perjantaina täsmällisesti ajallaan ja 9 h 40 min yölennon jälkeen olimme Saksassa. Vähän kävelyä Münchenin kentällä, kaksi portin vaihtoa ja yksi lentokoneen vaihto, ja pääsimme vajaan tunnin myöhässä lähtemään kohti Helsinkiä. Klo 19.30 olimme kotimaan kamaralla miltei tasan vuorokautta viimeisestä leiristä lähtömme jälkeen.

Hieno reissu oli takana, ensimmäiset jo alkoivat mietiskellä uutta käyntiä Alaskassa, tällä kertaa lentämällä joko Anchorageen tai Whitehorseen.

KIITOKSET kaikille matkalaisille blogin pitäjien taholta. Matkalaiset olivat oma-aloitteisia, mukavia ja hyväntuulisia, vaikka tietenkin tämän tyyppisellä reissulla joutuu aika paljon istumaan autossa. Tosiasia on kuitenkin se, että jos aikoo nähdä paljon, ei se oikein onnistu, jos haluaa pysyä paikallaan.

KIITOKSET kaikille Alaskan suomalaisille joiden ystävällisyydestä saimme nauttia.

KIITOKSET myös kaikille blogin lukijoille yksityis- ja vieraskirjan viesteistä. Niitä on aina ilo lukea maailmalla.

UPEITA KUVIA ON TULOSSA LISÄÄ MUILTA MATKALAISILTA,
JOTEN PISTÄYDY TARKKAILEMASSA.

 


( Päivitetty: 10.07.2016 18:44 )

Kommentoi



 07.07.2016 19:14

KESKIVIIKKO 6.7.16

Merritt – Hope, Wild Rose Campground

Ajomatka 158 km km, YHT. 10.912 km

Aamutaivaalla ei aurinkoa ollut häiritsemässä pilvenhattaraakaan, mutta vielä oli tyynessä hieman viileää, 12 astetta. Tehtiin kaikessa rauhassa joitakin pakkausvalmisteluita lämpenemistä odotellessa, aioimme nimittäin tutustua kaupunkikävelyllä Merrittin keskustan seinämaalauksiin.

Ajoimme turistineuvontaan, josta saimme riittävästi tietoa keskustan olemuksesta. Merritt ilmoittaa olevansa Kanadan country-musiikin pääkaupunki, josta johtuen alan seinämaalauksia on runsaasti. Samoin tähtien kädenjälkiä ja nimikirjoituksia hieman Hollywoodin tyyliin, mutta ei yhdessä paikassa, vaan hajallaan pitkin keskustaa.

Vaikutti isolta jutulta, joten aloitimme retken kahvilasta, joka mainosti täälläpäin yleisiä bannock´eja, eräänlaisia munkin sukulaisia, mutta ei yhtä rasvaisia tai makeita. Siinä istuessa ikkunan ohi vilahti suomalaisauto, mutta emme varmuudella ehtineet tunnistaa, ketkä olivat kysessä.

Sitten korttelikierrokselle mukavasti lämmenneessä aamussa. Seinämaalauksia oli muutama kymmenen, pääosa sellaisia muusikoita, joista emme olleet kuulleetkaan. Joukossa oli myös jenkkiläisiä kovia nimiä, kuten vaikka Elvis, Johnny Cash ja Dolly Parton. Kaiken kaikkiaan aikamoinen keskusta. Kulman aukoilla oli pieni esiintymislava, jota kunnostettiin kesän hulinoita varten. Varinainen festivaalialue on kaupungin laidalla. Vieressä oli katos, jonka suojissa oli piano, jota ohikulkijat saivat pimputella. Oli se sentään ketjuilla tolpassa kiinni, mutta muuten vapaasti käytettävissä.

Ei varsinainen seinämaalaus, mutta niitäkin tietenkin oli, Merritt

Lämpimän kävelyn jälkeen piipahdimme vielä pääkadun varrella countryn Hall of Famessa, jossa oli tietenkin kaikenlaista rekvisiittaa. Tuntuu (tietenkin) country olevan täkäläiselle väelle kovasti tärkeä juttu. Ja oli se turistillekin kivaa katsottavaa.

Puolilta päiviltä suuntasimme taas tien päälle ja metsäisten vuorten yli kohti Hopen pikkukaupunkia. Tie oli kuin eilisen toisinto, mutta hieman kesymmässä mittakaavassa. Kukkuloilla mentiin neljä-kuusikaistaista tietä keskellä ei-mitään ylös ja alas. Päästiin sentään käymään 1.244 m korkeudessa, 650 m Merrittiä korkeammalla, ennen kuin alkoi yli 15 km pitkä mutkitteleva lasku. Parhaimmillaan oli muutaman kilometrin matkalla 8 % alamäki, mikä on isolla tiellä aika paljon. Tuli hieman säästettyä ylämäissä kulunutta polttoainetta.

Hope´en tullessa olimme enää 40 m korkeudella, näin alhaalla olemme viimeksi olleet Alaskan Valdezissa meren rannalla. Nyt olimme ison Fraser-joen rantamaisemissa yllättävän korkeiden vuorten reunustamassa laaksossa, edelleen melkein helteisessä säässä. Tässä 6.600 asukkaan paikassa on panostettu todella runsaasti kadun varsien patsaisiin, suurin osa niistä on taidokkaasti puusta veistettyjä. Pääasiallisena aiheena ovat kotkat, karhut, intiaanit ja kullankaivajat, joita on aikoinaan liikkunut näissäkin maisemissa.

Koska oli koko retken viimeinen varsinainen matkapäivä, yritimme hakeutua leiriin ajoissa. Kiertelimme katsomassa eri vaihtoehtoja pitkin Hopea, niitä oli noin viisi, ja päädyimme vanhan Vancouverin tien varrella olevaan aika kivaan yöpaikkaan. Kaupungissa olisi ollut muutaman harvinainen nähtävyyskin, kuten 100 vuotta vanhat Othellon entiset rautatietunnelit (ei enää kiskoja) ja Coquihillan kanjoni. Turismia on tässä männä viikkoina vietetty sellaiseen tahtiin, että päätimme keskittyä lähinnä kotimatkan vaatimiin valmisteluihin.

Elokuvafriikeille Hope voi sanoa jotain, sillä 1982 täällä filmattiin huomattava osa ensimmäisestä Rambosta (The Blood). Tarjolla oli ollut tietenkin myös kuvauspaikoilla käyvä kaupunkikierros.

Alkuillasta leiriin saapuivat myös Vallit, joiden auton ikkunaan olimme jättäneet Merrittissä lapun suunnitelmistamme. Lämpöisessä ja pimeässäkin illassa poltimme pois varastossa olevat puut, ettei jäänyt harmittamaan. Leirimme oli taas ”hyvien liikenneyhteyksien varrella” rautatien ja Vancouveriin johtavan ykkösen välissä. Pienkoneiden lentokentälle oli sentään matkaa pari kilometriä.

Vaan eipä tuo tuntunut lämpöistä iltaa ja unia häiritsevän.


( Päivitetty: 07.07.2016 19:23 )

Kommentoi



 Ti 5.7.16
06.07.2016 19:12

TIISTAI 5.7.16

Revelstoke – Merritt, Claybanks RV Park

Ajomatka 346 km, YHT. 10.754 km

Koko yön satoi enemmän tai vähemmän, aamulla oli umpiharmaata ja lämpöä 15 astetta. Mutta taas kerran kävi niin, että kun ei pitänyt aamulla kiirettä, sää petraantui. Ei moitteettomaksi, mutta kuitenkin. Leirin telttailijat olivat aikamoinen näky, kun pakkasivat märkiä tavarakaaoksiaan autoihin. Muutama autokunta oli selvästi lähdössä patikkaretkelle. Varustelut olivat se mukaiset, kunnon jalkineet ja tietenkin shortsit.

Me aloitimme ajamalla vanhan kapean sillan yli Columbia-joen kaupunginpuolelle. Joki on jo täällä suuri, sehän saa alkunsa siltä jäätiköltä, jolta eilen lähdimme liikkeelle. Revelstoken pieni kaupunki oli poikkeuksellisen hyvin hoidetun oloinen ja viihtyisä. Oli patsaita, istutuksia, seinämaalauksia ja pieniä kauppoja. Vilkas turistitie ja iso joki ilmeisesti pitivät paikkaa hengissä tavallista paremmin.

Tankatakin piti taas, eikä erityisen halpaan hintaan, koska ei enää olla Albertassa. Nyt litra maksoi 1,30 $, eli runsaat 90 eurosenttiä. Yllätys kenellekään ei liene se, että päivän maisemat olivat taas ihan super, vaikka säässä oli pitkin päivää näkyvyyden kannalta hieman toivomisen varaa. Sateet ja paisteet vuorottelivat, joten varsinaisesti ei voinut valittaa. Vain korkeimmat huiput jäivät näkemättä, mutta onhan tässä kohta seitsemän viikon aikana saatu isoja vuoria ihailla. Niihin ei ihan helposti tunnu kyllästyvän.

Ensin ajoimme Three Valleyssä vuorten ja pitkulaisten järvien väliin tungettua tietä. Kaunista! Juttuhan on niin, että vuoristossa tiet seuraavat pääasiassa jokien löytämiä reittejä. Jos joudutaan menemään muita reittejä, ollaan yleensä korkealla menossa ylös tai alas.

Sicamous puolestaan sijaitsi vuoren välissä olevan viisisakaraisen ison Shuswap (teko)järven rannalla. Niinpä vesielämä leimasi koko aluetta. Veneitä ja marinoita, ykköstie ja vilkas junanrata auttoivat. Itse kaupunki oli erikoinen suurine tietöineen ja puistomaisine asuinalueineen. Isoja puita ja hoidettuja nurmikoita oli kuin puistossa, mutta mitään vanhan keskustan tapaista emme löytäneet. Uimarannalla oli muutama koleudesta nauttija. Sattui siinä niinkin, että varmaan viisivuotias poika painui pinnan alle, mutta äiti huomasi sen heti ja ryntäsi kengät ja kaikki vaatteet päällä veteen. Eikä siinä sen kummempaa sitten tapahtunutkaan.

Täällä jätettiin TransCanada highway numero 1 ja suunnattiin etelään 97A:ta. Taas kaunista Mara-järven rantaa. Tie mutkitteli koko järven mitalta suunnilleen rantaviivalla. Kun vesi loppui, mutta laakso jatkui aika kapeana, alkoi maanviljelys. Eikä sitä ollut vähän.

Jos teiltä muuten on kadonnut autosta pölykapseli, se on varmaankin Grindrodissa. Tien vieren ”romukauppa” oli erikoistunut niihin. Seinillä ja aidoilla oli niitä varmaan tuhansittain. Luultavasti ei voi olla sellaista kapselia, jota täältä ei löytyisi.



Pölykapseleita aidan ulko- ja sisäpuolella, siis paljon...

Enderbyn ja Armstrongin pikkukaupungit olivat yllättävän kivan näköisiä Vaikuttaa siltä, että täällä voidaan paremmin kuin pohjoisempana.

Tie seuraili laaksoa, joka muuttui kylttien mukaan viinireitiksi. Viinitiloja tuntuikin olevan aika paljon. Vernon oli jo suuri, mutta senkin vanha keskusta, jonka poikki päätien kulki, oli tosi kivan näköinen. Joskus ihan harmittaa, että olemme näillä seuduilla nyt lähinnä tekemässä matkaa Alaskasta kotiin, eikä ole tilaisuutta tutustua riittävästi kaikkeen. Uskomattomia ovat nämä panostukset erityisesti seinämaalauksiin, jotka saavat aina olla täysin rauhassa.

Vernonin jälkeen saimme taas nauttia laakson suurista pitkistä järvistä, Kalamalkasta ja Woodista. Aloimme kuitenkin olla jo sen verran etelässä, että monet rannat oli rakennettu enemmän tai vähemmän umpeen. Kertoohan alueesta jotain kaupungin nimikin, Lake Country. Komealta kuitenkin näytti, sillä uusi tie kulki välillä aika korkeallakin. Sitten pääsimme varsinaiseen ”neljän ruuhkaan” yli 100.000 asukkaan Kelownassa. Siellä nimittäin oli isot tietyöt, eikä kylä muutenkaan vaikuttanut pysyneen alueen kasvun kyydissä. Kun tähän vielä lisätään tosi suuren Okanagan-järven vaikutus näin loma-aikana, näytti kaaos olevan valmis. Kävimme turistineuvonnassa kyselemässä leiritilannetta, mutta siellä sanottiin kaikkien puistoleirien olevan täynnä, emmekä me näin myöhään iltapäivällä halunneet jäädä mahdolliseen yksityiseen60 taalan rantaleiriin.

Matka siis jatkui, ja miten se jatkuikaan. Vaihdoimme 97-tien 97C;hen joka suuntautui länteen 110 km päähän Merrittiin. Siellä ei ollut järviä, joten veikkasimme leirimahdollisuuksien paranevan. Aivan uuden näköinen nelikaistainen tie oli omalla tavallaan huimin tällä matkalla kokemamme. Noin 25 kilometrin matkalla se nousi Pennask Summitilla 1.730 m korkeuteen, eli 1.300 metriä Kelownan yläpuolelle. Eikä tuolla matkalla ollut metriäkään mitään muuta kuin nousua, ei edes talon taloa. No muutama rankka sadekuuro sentään. Olivat siinä erityisesti kuorma-autot kovilla, mutta kyllä meidänkin Fordimme V10 töitä teki.

Metsäiset vuoret jäivät vähitellen taakse, tie laski alemmaksi ja maisemaan ilmaantui kauniita ruohokukkuloita, sekä auringonpaistetta. Merrittiin laskeuduttiin kuin lentokoneella, oltiinhan enää 600 m korkeudessa. Matkalle leiriin totesimme, että tähän kylään täytyy aamulla tutustua paremmin, musiikki-aiheisia seinämaalauksia näyttäsi nimittäin olevan vaikka kuinka paljon. Kiirettähän ei enää varsinaisesti ole, sillä Vancouverin leiriin on matkaa enää noin 250 km.

Leiri oli poikkeuksellisen hyvin hoidetun oloinen Coldwater-joen tuntumassa. Tällä mantereella alkaa nimittäin olla yhä yleisempää se, että leirit vähitellen ränsistyvät, niitä ei huolleta, eikä pikkuvikoja korjata. Hinnoissa nämä puutteet ja harmit näkyvät lähinnä korotuksina. Jos uima-allas on tyhjä, netti ei toimi tms., hinnasta ei kuitenkaan tingitä. Valitellaan vaan. Tällä matkalla olikin hienoa se, että erityisesti Yukonissa ja Alaskassa oli runsaasti mahdollisuuksia yöpyä ilmaiseksi, jos niin halusi. Nyt kun ollaan väkirikkaammassa etelässä, se ei enää niin helposti onnistu.

Merrittissä toimi netti ja saimmekin muutaman ajantasatiedon retkeläisistä. Pahajoet ovat nauttineet viime päivät turisteina olosta Vancouverissa ja Nybergit olivat 100 km päässä maalista kuumilla lähteillä. Vallit ovat huomenna ehkä Hopessa, kuten kukaties mekin. Tien päällä ei nähty ketään ja reittivaihtoehtojakin on muutamia. Ilta viileni ja pimeni, mutta lupaavalta vaikutti sekä säätiedotus, että pilvien putsaantuminen taivaalta. Ainakin huomiseksi luvattiin 24 astetta ja sateetonta.


( Päivitetty: 06.07.2016 19:16 )

Kommentoi



 05.07.2016 19:45

SUNNUNTAI 3.7.16

Cutbank River – Columbia Icefield, Jasper National Park

Ajomatka 458 km, YHT. 10.038 km

Kylläpä satoi yöllä ja pilvisessä aamussa oli mittarissa +15. Koko leirikenttä oli niin mutainen, että jätimme märät toisen etupyörän alla olleet kiilapalat ottamatta mukaan. Niitähän saimme Anchoragessa Vanan Reijolta melkoisen määrän koko joukkueelle, koska muuten hyvin varustetuissa Fraserwayn autossa ei ole kiiloja vakiona.

Lähdimme liikkeelle jo klo 08, ennen kuin kukaan naapureistamme osoitti elon merkkejä. Pomppulinnakin oli pistetty pakettiin yöksi. Halusimme päästä Jasperin kansallispuistoon ajoissa ja luulimme vielä tässä vaiheessa, että päätie etelään tarjoaisi jotain elämyksiä. Mutta olimme perusteellisesti väärässä.

Aluksi oli pitkä ja ison mittakaavan tietyö – sekä tietysti perinteinen ylämäki. Ei aikaakaan, kun olimme nousseet 700 metristä kilometriin. Ilmiselvästi tietöitä tehtiin sen takia, että näille nurkille oli rakennettu paljon uudenkiiltävää kaasuteollisuutta, putkia, säiliöitä, pumppuasemia ja liekkitorneja. Varmaan eilinen työmatkaliikenne täällä korvessa selittyi lähinnä tällä. Lisäksi tukkirekoista varoitettiin liikennemerkeillä vähän väliä. Täällä nimittäin usein kuljetetaan tukkeja niin pitkinä, että niiden hännät heittävät risteyksissä pitkälle naapureiden kaistalle.

Kartan perusteella luulimme, että 340 km Grande Prairie – Hinton välillä olisi jotain toimintaa, mutta kyseessä oli todellinen metsäinen korpi joka suuntaan niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jokilaaksoissa oli muutamia leirintäpaikkoja pääasiassa mutaisilla kentillä. Kun matka edistyi, mäet vain suurenivat. Silloille laskeuduttiin useita satoja metrejä ja toisella puolella sama ylös. Tai enemmänkin, sillä maa kohosi koko ajan, kun lähestyttiin itse Kalliovuoria. Pian oltiinkin 1.530 m korkeudessa.

Parikymmentä kilometriä ennen yllättävän suurta 4.000 asukkaan Grande Cachea laskeuduttiin laajaan laaksoon, jonka suurin nähtävyys rautatien ohella oli näyttävä hiilikaivostoiminta, ja jonkinlainen voimalakin. Kyllä osasi maisema olla masentavan mustan näköinen, mutta täällähän on tätä ympäristöä ilmeisesti niin runsaasti, ettei kukaan jaksa erityisemmin välittää pikkuseikoista. Koko aamupäivän jatkunut sadekin näytti vähitellen kuivuvan pois. Horisontista lähestyi jopa sinitaivasta.

Pysähdyimme keskustan kivassa opastuskeskuksessa, kunnes matka jatkui hetken järvimaisemassa. Sitten taas tutusti metsäisillä kukkuloilla. Huokasimme melkein helpotuksesta, kun tulimme asutulle alueelle ja 10.000 asukkaan Hintoniin. Sekin oli vanha kaivospaikka 115 vuotta sitten, mutta varsinainen buumi alkoi 1950-luvun lopulla, kun paikkakunnalle rakennettiin iso sellutehdas. Täälläkin piipahdimme turisti-infossa, joka oli tosi kalsean oloinen edelliseen verrattuna. Siellä luimme netistä Nybergien terveiset ikävän ruuhkaisesta Jasperin puistosta, vaikka maisemat tietenkin olivat viimeisen päälle. No, se on helposti ymmärrettävissä, sillä tämä viikonloppu oli luultavasti koko vuoden vilkkain tällä seudulla. Varmaan oli hankaluuksia löytää nähtävyyksiltä parkkipaikkoja. Mäkivirrat puolestaan ilmoittivat jättävänsä Kalliovuoret väliin ja suuntaavansa kohti Vancouveria alkuperäistä, lyhyempää reittiä pitkin.

Liikenne alkoi olla aika vilkasta, sillä olimme enää 70 km päässä Jasperista, joka on portti Kalliovuorten kansallispuistoon. Maisemat muuttuivatkin kuin taikaiskusta saman tien aivan toisen laisiksi, samoin liikenne. Onneksi suurin osa porukasta näytti tulevan puistosta pois pitkän viikonlopun päättyessä. Vuoret alkoivat olla nimensä mukaisesti aika puuttomia ja 2,7-4 km korkeita. Järviäkin oli itäisen sisääntulotien varrella runsaasti, tietenkin turkooseissa väreissä, kuten suuri Athabasca-jokikin.

Ennen Jasperia näimme tien reunassa kojootin, joka tutki uteliaasti jotain renkaankappaleelta näyttävää, eikä näyttänyt olevan liikenteestä moksiskaan. Hieman myöhemmin ahtaassa tien ja järven välissä lounasti iso sarvipää saksanhirvi (vai wapiti) kaikessa rauhassa aiheuttaen hyvän liikenneruuhkan.

Jasperissa oli yhä vilkasta, kun kurvasimme keskustan vierestä kaupungin takana oleville Patricia ja Pyramid järville. Ensin mainittu oli hyvän värinen, mutta kokonaisuutena 8 km reissu oli turha. Ellei lasketa sitä, että näimme taas komean sarvipäisen saksanhirven tien vieressä niin läheltä, ettei se meinannut mahtua kuvaan. Hyvä ettei tökännyt isoilla sarvilla auton matkustajaa…

Tankkauksen jälkeen (paikka huomioiden suht´koht´ maltillinen 1,14/l = n. 80 eurosenttiä) oli aika poistua Jasperin kulmilta kohti etelää. Puiston ulosmenoportilla oli pitkä jono, kun täällä tarkastetaan maksutilanne. Systeemi on nimittäin sellainen, että kun tullaan puistoon, kerrotaan kuinka monta päivää ollaan ja jos ollaan kauemmin, maksetaan ulos mennessä lisää (eläkeläinen 8,30 hlö/vrk). Nyt oli todella vilkas viikonloppu, joten sen kunniaksi toinen kaista oli suljettu. Homma siis kesti.

Onneksi oli ajanvietettä, sillä aivan tien vieressä ruokaili komea harmaakarhu. Vähän ajan kuluttua se tuntui tuumivan, että ruoho on vihreämpää tien toisella puolella ja tuli lähelle autoja. Mutta sitten petti ruuhkassa kantti ja otso kääntyi ja löntysteli takaisin metsään.

Harmaa karhu, grizzly bear,,, vaikkakin ruskea

Suuntasimme jokivartta etelään komeassa vuorimaisemassa. Koskia ja putouksia oli tarjolla useampia. Vähitellen tie taas nousi kohti seudun korkeinta jäätikköaluetta, Columbiaa. Täältä saa alkunsa mm. Athabasca-joki ja suuri Columbia-joki, joka kiemurtelee Tyyneen valtamereen Oregonin ja Washingtonin rajajokena.

Eräällä maisemapaikalla kohtasimme Jensenit, mutta muita meikäläisiä emme tänään nähneet. Jensenit tosin tiesivät, että Sireenit jäivät vielä toiseksi yöksi Jasperiin, Nummelinit puolestaan oli nähty kaupungissa ja myös Yliniemet oli havaittu.

Tie kohosi jäätiköiden tuntumassa aika jyrkästi melkein kahden kilometrin korkeuteen, joten tässä oli sopiva yöpaikka, varsinkin kun juuri jäätikön suunnasta tuuli mukavasti. Lämpöä oli kuitenkin viitisentoista astetta. Ja maisemahan on kohdallaan korkeiden vuorten välissä. Sadekuurot ilahduttivat välillä, mutta aurinkokin yritti esiin. Onnistuessaan se tuntui yllättävän lämpöiseltä.

Saatiin seuraksi tähän jäätikkömaisemaan myös Jenssenit. Kello kymmenen lämpömittari näyttää +9.

Sellainen juttu vielä muuten, että täällä monet turistien neuvontaan liittyvät asiat perustuvat kilometreihin ja USA:n puolella maileihin. Näin on esim. MilePostissa ja leirintäoppaassa. Siinä valossa tuntuu oudolta, että emme ole Albertassa nähneet yhtään km-tolppaa, kun niitä BC:;ssä, Yukonissa ja Alaskassa oli kaikilla teillä.

MAANANTAI 4.7.16 – USA:n ITSENÄISYYSPÄIVÄ (ei näy Kanadassa)

Columbia Icefield, Alberta – Revelstoke, British Columbia, Lamplighter Campground

Ajomatka 370 km, YHT. 10.408 km

Laajalla parkkipaikalla oli yötä kuusi autokuntaa 15,70 taalan hintaan. Piti olla tasaraha tai luottokortilla voi maksaa jättämällä lapun lippaaseen. Yöllä satoi jonkin verran, mutta aamulla oli puolipilvistä ja aurinko valaisi jäätiköitä häikäiseviksi, alimmaista lukuun ottamatta, sillä se oli aika likainen. Pirteäksi olon teki navakka tuuli ja +7 asteen lämpötila.

Tuttu leiri viime syksyn matkalta, Columbia Icefield

Ennen liikkeelle lähtöä piipahdettiin koko seudun merkittävimmässä opastuskeskuksessa, Icefield Centerissä. Jäätikölle ja näköalaparvekkeelle ryhdyttiin myymään lippuja klo 09, mutta kaikki palvelut olivat kyllä vielä kiinni. Ei ollut edes ketään keneltä olisi voinut kysyä milloin alakerran museo vanhoine valokuvineen ja elokuvateattereineen olisi avautunut, koska mitään lappuja ei ollut missään muualla kuin matkamuistomyymälässä. Seinällä takaperin käyvä kello ei merkinnyt mitään. Sen piti kertoa, kuinka paljon oli aikaa seuraavaan näytökseen.

Ihan tuli viime vuoden reissun turistien tylytys mieleen. Museo/leffateatterin ovella oli kyltti, että esitys alkaisi klo 10. Kun ei alkanut, mentiin kysymään. Ei kuulemma voinut alkaa, koska metsäpalojen savun takia henkilökunnalle oli liian vaarallista ajaa tänne korpeen töihin. Turistien rahastus näköalapaikoille savusumun sekaan sen sijaan ei ollut liian vaarallista…

No lähdetiin pois ajamaan mielettömän hienoa Banffin kansallispuiston tietä. Eläimet ovat varmaan kyllästyneet ruuhkiin ja pysyttelivät kauempana ihmisistä. Kun ajattelee näitä Kanadan ja Alaskan loputtomia erämaita, tuntuu kuin oikean villieläimen näkeminen olisi pienimuotoinen saavutus. Ja silti niitä on nähty aika paljon.

Täytyy sanoa, että koko tämän päivän reitti Lake Louiselle ja sieltä edelleen TransCanada ykköstä länteen Yoho-, Glacier- ja Mt. Revelstonen kansallispuistojen läpi oli ehkä hienointa maisemaa, mitä reitillemme on osunut. Alaska on toki oma lukunsa erilaisuutensa ja hohdokkaan sädekehänkin takia. Vuoria oli koko ajan lähietäisyydellä, noustiin ylös ja syöksyttiin alas, ihailtiin putouksia, turkooseja järviä ja jokia. Näkyvyyskin oli hyvä, vaikka välillä tuli vähän vettäkin. Iltapäivästä suorastaan kunnolla.

Heti lähdön jälkeen noustiin 2.075 metrin korkeuteen ja pian tultiin 500 m alemmaksi. Lake Louisille oli matkaa 130 km, tarkoituksena oli käydä katsomassa hienot järvet, Moraine Lake ja Lake Louise. Vaan haaveksi jäi. Liikennettä oli niin kammottavasti näin maanantainakin, että autolla ei ollut asiaa edes kylän keskustan läpi, vaan liikenteen ohjaajat pistivät autot kääntymään takaisin. Joillakin oli parempi onni ja pääsivät ainakin lähemmäksi nähtävyyksiä. Mikäs siinä auttoi muu, kuin kääntää selkä Lake Louiselle ja jatkaa matkaa kohti länttä. Uskomatonta kuinka paljon lomalaisia voikin olla arkena liikkeellä.

Ykköstiellä noustiin aluksi Kicking Horse -solaan 1.627 m korkeudelle. Se oli samalla tämän mantereen vedenjakaja Kalliovuorilla. Tulimme Albertasta British Columbian puolelle ja luulimme, että kelloa siirretään tunti taakse päin. Mutta ei sitä rajalla siirrettykään, vaan vasta 100 km myöhemmin. Haluavat varmaan, että kansallispuistoissa olisi sama aika. Seuraavaksi pysähdyttiin paikalla, jossa jalkojen alla nykyinen rautatie teki tunnelissa kaksi täyttä silmukkaa, sillä muuten ylitys olisi ollut liian jyrkkä junille. Huima rakennelma, jonka pienoismalli oli näytillä Yohon opastuskeskuksessa. Vanhojen junien aikaan paikka oli suorastaan vaarallinen, sillä joskus junat vain karkasivat jyrkässä mäessä.

Tässäkin puistossa näkymät olivat mahtavat, tosin raju sade hankaloitti maiseman imemistä. Alhaalla laaksossa poikkesimme Fieldin kylään, joka oli täynnä B & B-paikkoja yms. majataloja, sekä ravintoloita – jotka kaikki olivat täynnä! Kävi ilmi, että Yoho oli mitä suosituin patikointialue vuorineen ja monine vesiputouksineen ja tietysti myös läpiajoreitti itään. Fieldissä seisoimme toista kymmentä minuuttia rautatien tasoristeyksessä, kun runsaan 150 vaunun juna ponnisteli liikkeelle ylämäkeen. Kaksi veturia keulassa, yksi keskellä ja yksi takana.

Yohon jälkeen runsas liikenne äityi miltei ruuhkaksi, onneksi pääasiassa vastasuuntaan. Minne nämä kaikki aikovat mahtua… Laskeuduimme Goldenin pikkukaupunkiin ja kohtasimme risteyksessä Nummelinit. Emme päässeet puheisiin, mutta näyttivät suuntaavan läheiseen leiriin.

Goldenin jälkeen oli kuorma-autojen punnituspaikalla erikoinen liikennemerkki ja tarkastus. Se koski kaikkia vesikulkuneuvoja, joiden pohja tarpeen vaatiessa pestiin aseman välineillä. Monessa paikassa kehotettiin veneilijöitä huolellisuuteen, etteivät vieraslajit pääse veneiden mukana järvestä toiseen.

Ennen kuin kiivettiin Glacier-jäätikköpuistoon, käytiin niinkin alhaalla kuin 750 metrissä, siis noin 1.300 m päivän ennätystä alempana. Oli siinä kiipeämistä ja laskettelumahdollisuuksia. Glacierin jäätiköt jäivät pääosin pilvien peittoon, mutta jonkinlaisen aavistuksen niistä sai. Tosin ne sijaitsivat tarkkailupaikoilta katsoen korkealla ja kaukana. Tämänkin kansallispuiston keskuspaikka, Roger Pass, 1.330 m, oli ilmeeltään aika masentava, sillä opastuskeskusta lukuun ottamatta kaikki palvelut oli lopetettu ja rakennuksissa oli vanerit ikkunoissa. Siellä kohtasimme taas Jensenit.

Mikä lie vikana, jos tämä jättiliikenne ei riitä pitämään busineksia käynnissä?

Vielä oli edessä varsinainen hyllytie tunneleineen kunnon alamäkeen Kicking Horse jokea seuraillen, ennen kuin tultiin Revelstoken kaupungin laidalle leiriin. Ensin käytiin matkalla tarkastamassa taas yksi kuumien lähteiden leiri, mutta sen läpikaupallinen ilme ja tavallisen uima-altaan kokoinen ja näköinen amme (pulahtelu 9.50 taalan lisähintaan, leiriyö 42 $) ei houkutellut. Niinpä alamäkemme jatkui aina Revelstokeen saakka enää vain 440 m korkeuteen. Sieltä löytyikin asiallinen leiri, että päästiin jo hieman valmistelemaan autojen perjantaista luovutusta.

Putsailtiin, tyhjennettiin ja täytettiin, inventoitiin tavaroita ja toivotiin että kaikki tarpeellinen mahtuu mukaan. Onneksi Seattlen läheltä Bellinghamista tulee Tapio Holma ja Asko Hämäläinen Vancouverin leiriin ja saamme heidän mukaansa ylimääräisiä tavaroita kierrätykseen ja hyötykäyttöön.

Kun olimme asettuneet paikallemme hieman ahtaaseen, mutta siistiin puistomaiseen leiriin, kurvasivat Jensenin aivan sattumalta naapuriksi. Olivat nähneet kaupungilla leiriä etsiessää  ilmeisesti Vallit, mutta heidän menoistaan ei tiedetty.

Revelstoke vaikutti äkkiseltään kivalta paikalta, joten siihen pitää tutustua huomenna hieman enemmän. Olemme muuten taas kerran ”hyvien liikenneyhteyksien varrella”, sillä aivan leirin pensasaidan takaa kulkee vilkkaan oloinen junanrata. Jotenkin tuntuu taas pitkäaikaisen junien puutteen jälkeen kotoisilta. Mikäpä tässä oli ollessa, kun lämmintäkin oli näin alhaalla vielä illalla 17 astetta, vaikka sataa tihutti. Ja Vancouveriin lienee matkaa noin 600 km jaettuna 2-3 päivälle.

Huomaa muuten, että aletaan olla aika etelässä, sillä illat ja yöt ovat pohjoisiin oloihin verrattuna todella synkän pimeitä.


( Päivitetty: 05.07.2016 19:57 )

Kommentoi



 03.07.2016 21:41

LAUANTAI 2.7.16

Taylor – Cutbank River Camping Area (tie 40)

Ajomatka 258 km, YHT. 9.580 km

Aamu oli taas puoliaurinkoinen ja lämmin, mittarissa kahdeksantoista astetta ja tyyni, mutta pian nousi puuskainen tuuli. Illalla leirissä oli liikennettä aika myöhään, varsinkin veneiden kuljetusta. Muutama raketti kuului paukkuvan Kanada-päivän kunniaksi, mutta ei mitään sen suurempaa. Liikenne sillalla kuului jonkin verran, sillä myös tämän kansi on renkaiden alla humisevaa metalliritilää. Tämä pitkä silta muuten oli 1942 tosi kova haaste Alaska Highwayn rakentajille. Silta sortuikin osittain 1957.

Juomavettä ei saatu leirissä täydennettyä, sillä tässä ei ollut minkäänlaista vesipalvelua. Suihkussa suositeltiin käymään kolmen kilometrin päässä Taylorin curling-hallissa. Siis liikkeelle ja heti päästiin nauttimaan paitsi tietyöstä, aika huimasta Peace Riverin penkasta. 7,5 km matkalla noustiin 6-10 % mäkeä 250 m ylemmäksi.

Peace joen seutu on ollut kahdeksan intiaaniheimon kotialuetta. Nyt sen pohjoispuolella on paljon kaasu- ja öljyalueita ja jonkin verran maataloutta. Eteläpuolella suhteet kääntyvät päinvastoin. 1.700 maatilaa hallitsee 16 miljoonaa hehtaaria! Peltonäkymät olivat sen mukaiset. Myös metsäteollisuuden vaikutus alkoi näkyä.

Parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen oli aika poiketa vanhalle Alaska Highwaylle 10 km matkalle. Osuus oli toki päällystetty, mutta noudatti alkuperäistä linjausta. Syy tähän on Kiskatinaw´n alkuperäinen täysin puurakenteinen 162 m pitkä silta. Se on ollut tosi vaikea tehdä, joki on alla aika syvällä ja silta nousee, kaartaa ja on kallistettu. Itse asiassa tätä siltaa rakennettiin yhtä kauan, kuin koko 2.300 km pätkä tietä, 8 kk (ja 12 päivää). Tukevassa kunnossa silta on edelleen ja sitä käydään paljon koeajamassa, kunhan väline painaa alle 14 tonnia.

Pian vanha osuus palasi nykytielle ja 30 km myöhemmin tultiin Dawson Creekiin, AlCan-tien – kuten sitä ensin kutsuttiin, viralliselle alkupisteelle, mailille 0. Vierailimme tietenkin molemmilla alkupisteillä, sillä nykytie sijaitsee korttelin päässä alkuperäisestä. Turistineuvonnan vieressä on nykymainos, viereisellä kadulla alkuperäinen tolppa mailimerkintöineen. Seinämaalauksia oli vanhoilta ajoilta mukava määrä, useimmat aika hyvässä kunnossa, mutta muutamat ränsistymään päin.

Kaupungin keskusta on vaatimattoman kokoinen, mutta täälläkin on kaupallisuutta pitkälle laidoille. Niinpä piti poiketa uuden oloisessa Walmartissa, mutta se oli eräs pienimmistä näkemistämme, joten siihen ei paljon aikaa tuhraantunut.

Dawson Creekin paikkeilla alkoi maisema tasoittua ja viljasiiloja tulla näkyviin. Oltiin laajan preerian kynnyksellä. Viereisessä pienessä Pouce Coupe´ssa (kummallinen kylän nimi…) oli tosi kiva pikku museo, mutta varsinkin tien varren pääasiassa rautaromusta tehty auramiehen ja hevosen patsas on eräs makeimmista näkemistämme. Pian ylitimme British Columbian ja Albertan välisen rajan. Kalliovuorten kansallispuistot nimittäin ovat melkein kokonaan Albertan puolella.

Positiivisen oloisessa Beaverlodgessa pysähdyimme katsomaan jättikokoista majavanpatsasta.  

Pitihän se kuva antaa ottaa, kun yli ystävällinen naishenkilö halusi ehdottomasti kuvata meidät majavapatsaalla.

Jonkin ajan kuluttua tie muuttui nelikaistaiseksi ja liikenne vilkastui. Mutta olihan preerialla tuhlata tilaa tielle. Lähestyimme 55.000 asukkaan suurkaupunkia, Grande Prairie´ta, joka näkyi kukkuloilta miltei kokonaan. Yhtä juttua täällä täytyy aina ihmetellä; Grande Prairien asukasluku on puolet esim. Lahdesta, mutta businesta on varmaan kymmenkertainen määrä, tienvarret täynnä kilometrikaupalla.

Piipahdimme turisti-infossa, jonka vieraskirjasta löysimme vain Pahajokien nimet. Pohjois-Amerikan suurin aurinkokello, 12 m korkea, oli kiiltävänä helppo havaita. Netistä näimme, että Mäkivirrat ilmeisesti jättävät Jasperin maisemat väliin tai sitten ovat valinneet pitemmän reitin ? Kilometrejä tulee lisää ainakin 300. Tai sitten ovat peruneet koko Kalliovuorilla käynnin.

Koska seuraavaksi suuntasimme taas varsin autioille alueille etelään kohti Kalliovuoria, oli tälle osuudelle hyvä lähteä täydellä tankilla. Oikein harmitti kun ei mahtunut kuin 50 taalalla. Nyt oli nimittäin tultu turistiystävälliselle alueelle. Bensa on Albertassa kevyemmin verotettua, Huskyssa litra maksoi nyt 97,4 c! Siis 42 c vähemmän kuin Dawson Cityssä ja 30 c vähemmän kuin ei-niin-kaukana Fort Nelsonissa.

Voisi käynnistyä Suomessa pienimuotoinen kapina, jos meillä olisi tällaiset alueelliset erot litrahinnoissa.

Grande Prairiesta suuntasimme etelään tietä 40. Suurkaupungin vilinät loppuivat kuin saksilla leikaten Wapiti-joen ylitykseen. Samalla alkoivat metsäalueet, liikennemerkeissä varoitettiin isoista tukkirekoista. Vastaan tuli jostain ilmeisesti työporukoita, sillä autonipuissa saattoi olla parikinkymmentä avolavaa ja henkilöautoa useampaan kertaan.

Vaikka meillä oli vielä matkaa Jasperiin runsaat 300 km, päätimme alkaa katsella leiriä ajoissa, sillä pitkän viikonlopun takia tienvarren muutamat pienet leirin olisivat varmaan täynnä. Kurvasimme helteisessä iltapäivässä tieltä jonkinlaiselle epäviralliselle leirintäalueelle, jota ei viitoissa mainittu, mutta MilePostissa kyllä.

Saimme kanadalaiskaaoksen seasta aika rauhallisen paikan aukion laidalta. Täällä oli varmaan hiljattain satanut runsaasti, sillä lätäköt olivat komeita ja maa mutainen. Onneksi pääsimme ruohikolle. Naapuri sanoi, ettei varmaan kannata jatkaa matkaa, sillä edessä voisi olla vaikeuksia paikan kanssa ja joutuisimme ehkä ajamaan pitkälle.

Tavaraa näilläkin porukoilla oli ihan riittävästi, generaattorit hyrräsivät, moottorisahat soivat ja mönkkärit ja polkuautot roiskivat kuraa, mutta ensimmäistä kertaa näimme leirivarustuksessa lapsilauman pomppulinnan. Iltapäivä oli helteinen, kunnes pilvet peittivät auringon. Kellohan on Albertassa tunnin enemmän kuin BC:ssä, joten on helppo mennä ajoissa nukkumaan. Aamulähtö on sitten toinen juttu, joten laitamme herätyksen.


( Päivitetty: 03.07.2016 21:51 )

Kommentoi


©2018 Alaskan matkasivut - suntuubi.com